Togo ja päivitys

pv 16

Taas sai nukkua pitkälle iltapäivään ja laittaa kuivumaan vaatteet mitkä unohti eilen huuhteluveteen.
Ollaan tässä odoteltu jotain suomalaista jampaa joka oli eilen käynyt tuossa respassa ihmettelemässä että onko täällä
suomalaisia turisteja kun on suomen kilvissä oleva auto. Eivät sitten pystyneet soittamaan tänne huoneeseen kun kaikesta muustakin soittavat.
Soittelevat pari kertaa päivässä että voiko tulla huonetta siivoamaan ja että voiko joku pestä meidän auton jnejnejne.

Alkaa menemään hermo näihin paikallisiin auton "ostajiin" ihan huolella.
Eilen joku jannu tuli sanomaan että hänellä on ostaja ja sovittiin että tulee tänään uudestaan ostajan kanssa.
Noh, jamppa tuli mutta taas ilman omistajaa. Kertoo että omistaja on ravintolassa ja että meidän pitäisi mennä hänen mukaansa, jalkaisin.
Kerroimme sitten ettemme tällä sekunnilla voi tulla mutta tulkoon takaisin kolmelta niin voimem tulla mukaan.
Kolmelta tarina olikin taas muuttunut. Eli pitäisi lähteä autolla liikkeelle.
Tässä vaiheessa voidaan sanoa että ravintolan piti olla viiden minuutin kävelymatkan päässä.
No arvattiinhan tässä juhan kanssa että nyt yritetään taas koijata valkoista miestä.
Jannu ajelutti meitä keskustasta ulospäin koko ajan itään päin käännytellen meitä poikittaisia katuja pitkin että emme pysyisi perässä mitä kautta olemme tulleet.
Parinkymmenen minuutin ajelun jälkeen löytyikin bistron sijasta autokauppa, mikä vaikuttikin ihan kivalta jutulta.
Noh, paikasta ei löytynyt innostunutta ostajaa. Ohjastajajannu tarjosi että 1500e ja heti kaupat, nauroin ja ilmoitin juhalle että mennääs.
Rrrrright... Jamppa halusi kyytiin ja ohjata meidät taas sinne omistajalle. Ilmoitettiin että mennään hotellille ja saa tulla se omistaja tänne.
Hotellille päästyämme (jannu olisi halunnut pompata kyydistä pois kesken matkan) hän rupesi messuamaan että haluaa rahaa vastineeksi vaivoistaan.
Kerroimme aika suoraan ja kireän oloisesti että saa 100e kun tuo ostajan hotellille joka maksaa sen haluamamme 4500e.
Emme taida tuota jannua enää nähdä.
Meinasi hermo mennä ihan tosissaan tuohon kusettamiseen. Perkele. Hyvä mielikuva tästä maasta alkaa muutaman hustlerin takia kärsimään kovasti.
Eilen juha ja tommi kävelivät samanlaisen hemmon kanssa 5km yhteen suuntaan ja saman verran takaisin, turhan takia.

Tosiasiahan on se ettei tuolla jampalla ollut yhtäkään ostajaa oikeasti "pomo ravintolassa" olisi vain ollut seuraava autokauppa.
Ja seuraava "pomo onkin tuolla ravintolassa" olisi ollut seuraava autokauppa.
Autostaan täällä tosiaan pääsisi helposti eroon, jos haluaa antaa sen ilmaiseksi.

Mutta meillä on jo seuraavat kujeet ja maat mielessä mihin tarvitsemme autoamme, niin jää Land Cruiserin myyminen pilkkahintaan vasta seuraaviin maihin.
Katselimme eilen että Käymme Ghanassa katsomassa vähän kansallispuistoa (ja ziraffeja) ja Volta-joella sitten vesiputouksia.
Kuulostaa siltä että ens viikolla nähdään villieläinten ostalta se osuus pimeästä afrikasta.

Mutta, taas aika ruveta kokkailemaan jos vaikka ruoka laannuttaisi tätä säheltäjien aiheuttamaa kiukkua :)

pv 17

Bamakosta pääsimme aamun sekoilujen jälkeen Burkina Fason ja Malin rajakaupunkiin Sikassoon josta löytyi edullinen hotelli johon jäimme yöksi.
Päivä oli taas pelkästään ajamista siis pitkin heikkoja teitä.
Sikasson hotellin pihassa toimi paikallinen karatekoulu jossa oli pääkouluttajana mustavöinen musta mies.
Aurinko alkoi laskemaan kun kurvasimme hotellin pihaan kesken lämmittelyjen. Kannoimme kamat sisään, tilasimme syömistä ja menimme taas
pihalle baariin istumaan ja nauttimaan edullista olutta. Taas muutama olut ja uni hyökkäsi päälle.
Safka ja bisse ei mitään päätähuimaavan kallista ollut. Neljälle lihaisat ateriat maksoivat yhteensä kympin verran kahden vesipullon kera, ja oluetkin olivat reilun euron pullo. 0.65l pullo =)



pv 18

Lähdimme liikkumaan kohti burkina fason rajaa kuuden jälkeen aamulla juuri kun aurinko oli alkanut nousemaan.
Tiellä ei ollut paljoa liikennettä kolmeen ensimäiseen tuntiin, mikä on erittäin kiva juttu.
Ajettuamme pari tuntia alko taas pieni nälkä hiipimään päälle ja pysähdyimme jossain pikkukylässä aamupalalle.
Kolme cafe au lattea, tee, leivät ja omeletit neljän spriten kanssa maksoi hämmentävät 5e. Ja oli hyvää!
Leipä oli juuri leivottua, maito juuri jostain eläimestä ulos otettua ja kananmunat vielä lämpimiä kun ne olivat kanasta tulleet pari tuntia aiemmin ulos.
Ja taas matka jatkui kohti rajaa. Rajalle päästyämme alkoi taas neuvottelu.
Ulos malista pääseminen oli helppoa, ainoa ongelma oli että viimeisellä tarkastuspisteellä tullin edusta alkoi tiedustelemaan jotain auton
paperia jota ei ollut... Kiinnostavaa ettei sitä ollut missään muualla kysytty, tai rajalla sisääntullessa tarjottu.
Vartin selittelyn, paperien selaamisen ja käsien nostelun jälkeen matka jatkui toiseen maahan.
Burkina fason puolella alkoi sitten se mitä oltiin jo odotettu, dollarien kyseleminen :D
Rajavartijat sanoivat vaan morjens, menkää bobo dioulassoon hakemaan viisumeita, meiltä on paperi lopussa!
Siis oikeasti, valtakunnan rajalla on viisumi-paperi lopussa :D:D:D
No ei siinä mittään, kielitaitoinen rajavartija toivotti meidät hyvin tervetulleeksi maahan ja kehotti tullaamaan auton vielä maahan tien toisella puolella.
Suomen passi on kyllä mielenkiintoinen asia pitkin maailmaa. Neljällä sellaisella kun matkustaa niin autoa ei tutkita missään.
Meidän kanssa samaan aikaan tulliin tullut puskataksi tyhjennettiin täysin tavaroista ja ihmisistä, ja ihmisten tavarat tutkittiin läpikotaisin.
Meidän autoa ei käynyt edes yksikään tullivirkailija katsomassa.
Meikäläinen meni taas neuvottelemaan auton tullaamisesta. Joka maksaisi tällä kertaa 5000 CFA:ta, jota ei ollut yhtään kun kaikki
oli käytetty edellisessä maassa loppuun :/ Kysymykseen "kävisikö eurot?" vastaus oli "ei, mutta dollarit olisivat todella jees"
Hajotus maksimus. Vartin verran selostin ettei ole cefoja eikä dollareita, mutta euroja olisi.
Puolen tunnin taistelun jälkeen jätin tiskille 10€ (joka on 6550 CFA:ta) ja jatkoimme matkaa.
Suurin ongelma tässä oli se että rajavartijoilla ei kuulemma ollut vaihtorahaa CFA:na annettavana.
Noh, meikäläisen edellä ja välissä tuli jamppoja sisään jotka maksoivat semmoisilla rahoilla joita olisi voinut antaa meille takaisin...
Noh, pari euroa tullivirkailijoiden taskuun helpotti taas meidän elämää ja matka jatkui kohti Boboa.
Boboon päästyämme alkoi julmettu poliisin päämajan etsiminen mihin kului taas perusaika, pari tuntia.
Saimme rahaa vaihdettua taas paikalliseen valuuttaan, tankin ja ylimääräiset polttoainesäiliöt täydennettyä, ja loppujenlopuksi
löysimme sen Bobon poliisin headquarterin. Joka sinällään oli vähän haastavaa kun rakennuksessa ei missään lue mitään ja paikalliset
antavat joka kerralla erilaiset ajo-ohjeet mihin pitäisi mennä.
Pääsimme sisään päämajaan ja aloimme metsästämään viisumia. Noh, toimistosta löytyi big momma joka ei puhunut kuin ranskaa.
Ei siis _sanaakaan_ englantia vaan pelkkää ranskaa. Noh, lottoamalla aloimme juhan kanssa taas täyttämään viisumihakemusta.
Meikäläisen hakemus oli ensimäisenä valmiina ja ojensimme sen mammalle joka alkoi lukemaan sitä, ja korjaamaan oikeaksi kovaa vauhtia.
Punakynä viuhui ja huuto oli kovaa. Suurin messuaminen tuli siitä ettei meillä ollut antaa osoitetta missä majailemme Burkina Fasossa.
Eikä auttanut edes selitys siitä että tulimme vasta kaupunkiin ja tulimme suoraan metsästmämään viisumia, ja sen saatuamme lähdemme heti eteenpäin
Toimiston 5 sanaa englantia puhuva kaveri sitten selitti meille että kun klo 12 viisumit menivät sisään, niin tulkaa neljältä takaisin niitä hakemaan.
Eli siis taas yksi menetetty ajopäivä. Siirryimme parinsadan metsin päähän ruokailemaan ja kiroilemaan.
Välihuomautuksena tässä vaiheessa voimme sanoa että ensimäiset 2 passikuvaa menivät vasta tässä vaiheessa!
Ruokaltuamme havaitsimme vieresä yhden synkimmän näköisistä hotelleista tällä reissuilla, ja päätimme jäädä siihen yöksi.
Tosiseikka on että kuudelta tulee jo pimeää ja jos viideltä pääsisimme ajamaan Bobosta eteenpäin olisi päivä jo hävitty.
Pankista taas pieni sivuhuomautus.
Pankkitoimintahan täällä afrikassa on paskaa, ja käsittämättömän hidasta.
Ja burkina fasossa se toiminta vaan hidastui ja huononi entisestään.
Juha hajosi pankkiin ihan täysin. Kipaisi pankista ulos että "jes, sivistystä: jonotusnumero!"
Tuntia myöhemmin pankista ulos puhistessaan messusi että minkähän takia se jonotussysteemi on kun ei rahaa vaihdeta kuin yhdeltä kassalta.
Ja tälle kassallehan ei kelpaa kuin vain ja ainoastaan SADAN (100) euron tai dollarin setelit.
Hetken selittelyn jälkeen matkanjohtajallakin alkoi pää hajoamaan ja kipaisi yläkertaan, ja ensimäisestä ovesta sisään.
Se nyt sitten onneksi sattui olemaan pankinjohtajan huone josse ensimäisenä kaikui suomeksi "MIKÄ VITTU TEITÄ AFRIKKALAISIA VAIVAA?!?!"
Tämän ja parin minuutin neuvottelun jälkeen pankinjohtaja tuli kertomaan rahanvaihtajalle uusia ohjeita.
Tämä hajoaminen aiheutti sen ettei pankki ottanut edes vaihtopalkkiota rahoista :)

Pankki ja viisumiseikkailuiden jälkeen suuntasimme rotankoloon jota hotelliksikin kutsuttiin.
Kamat sisään ja ihmettelemään mihin ollaan tultu.
Pienen lepotuokion jälkeen suuntasimme takaisin hakemaan neljäksi luvattuja viisumeita.
Iso musta mamma oli silmittömän hämmentynyt kun olimme tasan klo 1600 hakemasa viisumeita.
Kaikkien onneksi meidän edellä oli ranskalainen mimmi joka puhui sitten englantiakin, ja käänsi meidän juttuja suuntaan ja toiseen.
Ja saimme ne viisumitkin peräti jo hieman viiden jälkeen. Musta mamma päivitteli monelle poliisille että ovat nuo pohjoisen miehet omituisia.
Tulevat viimeisinä hakemaan ja noutoajan kuultuaan ovat siihen aikaan paikalla myös niitä visoja hakemassa kun on pyydetty.
Jupinan ja napinan saattelemana olimme siis virallisesti maassa.
Illalla hotellilla tommi jäi sitten vielä lukkojen taakse kun oven lukko hajosi :D
Lukitsi oven sisäpuolelta ja yritti avata sitä, ja kas. Ei auennutkaan enää.
Kieli jonka pitäisi liikkua avauskahvalla oli päättänyt luovuttaa ja hypätä ulos paikoiltaan ja jumittaa oven kokonaan.
Kävin respaan sanomassa että ois tilanne, ovi ei aukea ja sisällä on tommi. Noh, paikalle vaappui nainen viiden minuutin päästä
veitsen kanssa ja rupesi yrittämään kielen liikuttelua. Fail.
Kymmenen minuutin päästä meni hakemaan talkkaria joka tuli haarukan kanssa. Isompi fail.
Tässä vaiheessa piti sitten vielä uudestaan sanoa että hei, siellä on oikeasti ihminen sisällä että voidaanko ruveta tekemäänkin jotain säheltämisen jälkeen.
Hetken kuluttua paikalle ilmaantui kolmas jannu ruuvimeisselin kanssa ja yritti saada samaa kieltä menemään paikoilleen.
Kaikki jotka ovat joskus lukkoja purkaneet tietävät ettei se vaan onnistu niin että ovi on kiinni.
Puolen tunnin kohdalla molemmat mustat miehet olivat häipyneet tiehensä ja jäljellä oli vain respan nainen onnetoman ruuvimeisselinsä kanssa.
Kohteliaasti siirsin naisen sivuun ja sanoin että tehdäänpäs tämä nyt sitten meidän tavalla.
Sanoin tommille että potkaisee oveen lukon kohdalle napakasti kun sanon, ja aloitin itse samalla taivuttamaan peltiovea mutkalle.
Väänsin sen yläreunastaan sen verran auki että sieltä näki jo sisään ja sanoin vaan tommille, että potkaises ny. Ja hoplaa, ovi aukesi heilahtaen.
Yönmusta respaneiti vaan tuijotti vierestä ja ihmetteli mitä tapahtui. Vähän aikaa toimimatonta lukkoa ihmetelleenä kysyimme tulisiko huoneen vaihto kysymykseen.
Ei tullut. Keräsin taas itseni ja lähdin vääntyneen kielen kanssa autolle. Onneksi kirves ja viilapenkki kuuluvat auton varusteisiin =)
Taivutin metallia vähän kiukun laannuttamiseksi ja vein suoraksi taotun kielen respaan ja kerroin että voivat korjata lukon meidän lähdön jälkeen.
Saihan oven kuitenkin lukkoon sentään nyt taas.
Ja taas kerran, moskiittoverkot kattoon. Viereiseen ravintolaan syömään paikallisesti kalliisti =) ja vatsat täynnä nukkumaan.
Ja odottamaan aamulla kuudelta nousemista...


pv 19

Bobosta suhautimme hirveää kyytiä kohti Ghanan rajaa jonka odotettiin olevan ensimäinen järkevästi toimiva raja.
Tulin kuulemaan muutaman kerran suustani päässeen lauseen "joo ei se ole muuta kuin heilautetaan kättä tullivirkailijalle ja otetaan leimat passiin"
Eli siis todellakin kaikkea muuta, Burkina Fason puolelta näppärästi pihalle ja Ghanan puolelle.
Welcome to Ghana kyltin alla alkoi sitten ongelmat. Immigration service vilkutti että menkää tullin puolelle, ja tullista meidät
lähetettiin taas immigration serviceen. Koska Hamile on pieni rajakaupunki, ei sieltä voida myöntää viisumeita rajalta!
Prkl. Palaan tähän vielä myöhemmin. Ratkaisu ongelmaan oli kuitenkin yhtä lähellä kuin lähin ala-arvoisin virkailija.
Suuri musta päällikkö sanoi jannulle että tsaptsap, kamat kasaan, lähdet suomalaisten mukaan matkalle kohti Wa'ta josta viisumit irtoaisivat.
Noh, ja taas sitten tullin puolelle jossa ongelmat taas jatkuivat. Suuri musta johtaja messusi kovasti että ei tänne noin vain tulla, ja ei varsinkaan ilman CDP:tä.
(tässä vaiheessa sanon että Ghanan nettisivuilla lukee että niillä(kin) on olemassa väliaikainen maahantuontilupa jonka saa rajalta)
Tätä paperia kun tiedustelin niin sain aika kiukkuiseen sävyyn kuulla että tietoni ovat vääriä ja ettei sellaista todistusta täältä tulisi saamaan.
Ja että ilman CDP:tä maahan ei olisi asiaa. Timo kuitenkin alkoi vissiin jossain vaiheessa kiukustumaan meikäläiseen, ja hajosi myös
pihan toisella puolella vaikuttavaan immigration serviceen.
Immigration service oli laittanut meidät jo tilanteeseen että jouduimme ottamaan virkailijan mukaamme ja ajamaan Wa'han saadaksemme viisumin.
Tullin puoli ei olisi halunnut päästää meitä maahan ilman CDP:tä, mutta oli nyt pakotettu päästämään meidät maahan kun Wa'han piti päästä, olimme
jo maksaneet immigration officeen mukanamme matkustavan virkailijan Wa'ssa viettämän hotelliyön, sapuskat ja bussilipun takaisin.
Timppa soitti keskisuurelle johtajalle Wa'n yksikköön josta kuului vastaus, lähetä pojat autoineen tänne, katsellaan täällä uudestaan.
Noh, 117.4km Hamilesta Wa'han otti melkein neljä tuntia aikaa tien KÄSITTÄMÄTTÖMÄN huonon kunnon takia. Tiellä oli halkaisijaltaan metrin mittaisia ja syvyisiä "pikku" kuoppia
jotka olivat luonnollisesti täynnä vettä. Auto huusi hoosiannaa koko matkan, ja eikä taivaalta satanut vesi helpottanut elämää, pyyhkijäthän eivät toimineet..
Hivenen ennen lähtöä Immigration servicen ja tullin edustajan välille meinasi tulal tappelu kun kumpikin halusi laittaa mukaamme oman virkailijansa.
Onneksi autoon ei mahtunut kuin yksi niin emme joutuneet maksamaan kuin 40 cediä. Koska paikallista rahaa ei ollut maksu suoritettiin euroilla.
Immigration servicen johtajan mukaan kurssi oli 10€ = 13cediä, 30e kuitenkin riitti.
Myöhemmin katseltuamme oikeaa kurssia syykin selvisi, 10€ oli 16, melkein 17cediä. Virkailijalle jäi taas ylimääräinen päivän palkka käteen.
Wa'ssa perillä oltuamme suuntasimme pankkii rahanvaihtoon että saisi visoja lohkeamaan. Maahantulovirkailijan valvomana suritettiin pankissakäyntikin.
Pankin jälkeen menimme ensimäisenä kyselemään viisumia jonka saaminen olikin taas mielenkiintoinen operaatio.
Alunperin piti Wa'sta suunnata kohti Tamalea ja pohjoisesta rajan yli, johon lyhyempi tarjottu 48h viisumi riittäisi.
48h viisumi maksaisi siedettävät 25$, ollen kyllä kalleimmasta päästä tällä reissulla.
Ainoa toinen vaihtoehto, 14pv viisumi maksaisikin sitten 100$ per nenä.
Noh, Immigration service ymmärsi ongelmamme ja oli heti ensimäisenä sitä mieltä että otamme sen 14 päivän viisumin, vaikka tarkoitus oli viettää
Ghanassa niin vähän aikaa kuin olisi vain mahdollista. Joten, emme lyöneet lukkoon mitään viisumikuvioita vaan suuntasimme
paikalliseen tullin päämajaan ihmettelemään mikä olisi päivän seuraava kuvio.
Tullissa sitten taas kului aikaa. Samat jorinat kuin rajallakin ettei ole tilapäistä maahantuontitodistusta jne paskaa.
Suuri johtaja kuitenkin sitten muistikin että aikaisemmin vuoden aikana oli ollut vastaavanlainen tapaus.
Noh, paskanahan äijä oli että kun olimme jo maassa niin jotain pitäisi keksiä kun ei meitä enää voisi häätääkkään näppärästi.
Ratkaisuksi ongelmaan tuli nyt sitten ranskalaisten esimerkkitapaus jonka seurauksena pääsin allekirjoittamaan paperin
jossa lupaan pyhästi etten myy tai lainaa autoa kenellekkään maassaolon aikana, ja että kuukauden sisään käymme näyttämässä autoa
ACCRASSA, tullin päämajassa, ennen maasta poistumistamme. Hajoaminen, hyvästi tamalen kautta meneminen ja turistihelvetin välttäminen.
Vaihtoehtoja ei siis enää ollut, paperi mukaan ja immigration serviceen hakemaan pidempää viisumia hampaita kiristellen.
Ghanaan sisääntulo maksoi yksistään enemmän kuin muihin maihin on maksanut yhteensä, siitä huolimatta ettei auto maksanut mitään.
Immigration servicen suuri johtaja kuitenkin puffasi meille maataan kovasti kun selvisi että joudumme ottamaan pitemmän viisumin.
On paljon nähtävää ja koettavaa, että ottakaa rennosti ja viihtykää. Selvisi myös että ko jampan velipoika asuu helsingissä.
Pieni on maailmakin. Halusi kovasti kuulla suomesta ja kertoi olevansa tulossa käymään sinne piakkoin moikkaamaan veljeään.
Edestakaisen sompailun aikana pudotimme virkailijan kyydistämme ja saimme uuden saattajan. Saattaja myös raapusti passeihimme
viisumit suuren päällikön kanssa jutellessamme. Ohjasi meidät vielä hotelliin kun pimeä rupesi puskemaan päälle ja ei ollut
pienintäkään ajatusta siitä mihin menisimme yöksi. "hotelli"yö Wa'ssa maksoi neljältä jannulta kaikki 8€, mutta olipahan taas rotankolo.
Pienen valonhäivähdyksen pimeyteen toi Momma's kitchen johon menimme syömään. Safka oli hyvää, täyttävää ja halpaa.
Taidettiin koko ryhmä vetää vatsat täyteen taas jollain seitsemällä eurolla.
Kupu ravittuna taas moskiittojen sekaan vetämään zetaa, ja odottamaan aamua.

pv 20

Wa:sta kohti Larabangaa ja luonnonpuistoa ja tie oli ihan vitun kauheassa kunnossa koko matkalta.
Ensimäinen sata kilometriä oli asfalttia ja sitten taas mentiin offroadia seuraavat 66 kilometriä aina luonnonpuistoon asti.
Puistoon sisääntulo maksoi muutaman latin paikallista rahaa, noin 5€ oikeaa rahaa.
Tarkoituksena oli nukkua yö täällä, seuraavana päivänä suunnata safarille, nukkua toinen yö ja lähteä liikkumaan kohti Kintapoa ja vesiputouksia.
Saapumisiltapäivänä tutkimme paikkoja ja varasimme yhden huoneen ja yhden telttapaikan. Pojat nukkuvat kolmistaan huoneessa
ja meikäläinen parinsadan metrin päässä puun alla teltassa. Mikä on sinällään aika rokkia kun täällä Afrikan yössä sitä ääntä oikeasti on.
Yritimme selvittää mahdollisuutta päästä autolla safarille, joka ei ollut mahdollista tänä saapumisiltana kun oli juuri satanut
Mutta ehkä mahdollista seuraavana päivänä jos ei sada. Olimme sen verran rikki ettemme edes lähteneet kävellen liikkeelle illalla
vaan tyydyimme levittämään kamat, kasaamaan teltan, syömään ja juomaan. Ja bongaamaan salamoita.
Ukkonen iski illalla päälle oikein huolella ja taivas vilkkui muutaman tunnin oikein huolella. Ja vettä tuli.
Tässä vaiheessa olin erittäin tyytyväinen siihen kun tiesin telttani olevan vedenpitävä. Josta lisää seuraavana päivänä.
Muutama bisse, kalakeittoa, salaattia ja pihviä naamaan, ja nukkumaan villisikojen viereen. Kyllä, nukkumaan villisikojen viereen.
Otettiin huone ja mentiin sinne suihkuun ja ihmettelemään tulevia suunnitelmia.
Piti hakea autolta jotain ja huomattiin että meidän kämpän edustalla röhkii pari viilisikaa, jotka ristittiin Jarkoksi ja Peteksi.
Jarkko ja Pete olivat pari kertaa portailla odottamassa sisäänpääsyä mutta ei kertaakaan niitä sisään päästetty.
Illalla kun lojuimme uima-altaan vieressä bongasimme muutaman norsun ja muutaman apinan, kasan lepakoita, lintuja ja lauman villikauriita.
tuo kyseinen lauma oli kanssa kämpän oven vieressä postialemassa, lauma käsittää noin 100 elukkaa.
Eläimiä täällä siis on :)
Noh, safari alkaisi aamulla seitsemältä joten aikaisin kahdentoista aikaan nukkumaan. Pojat hotelliin, ja meikäläinen telttaan.


pv 21

Vitutus. Heräsin saatanalliseen vesisateeseen. Teltta olisi lähtenyt kellumaan eteenpäin jossei olisi niin hyvin naulattu maahan kiinni.
Teltan pohjakin on onneksi aika hyvin vedenpitävä, mikä esti meikäläisen suuremman kastumisen.
Telttapaikan siirtäminen pari metriä vasemmalle tai oikealle olisikin ollut virhesiirto, silloin olisin ollut varmaan joessa.
Kuuden aikaan nousin ja tommi tulikin samaan aikaan kyselemään josko mentäisiin kohti safaria.
Täräytin Land Cruiserin tulille ja siirryimme sadan metrin päähän odottamaan safarin alkua.
Sinne päästyämme kuulimme että vettä on satanut, ja sataa koko ajan, niin paljon ettei autolla matkanteko ole mahdollista.
Voi perkele. Auto takaisin parkkiin ja takaisin nukkumaan. Muutaman tunnin jälkeen uusi heräys ja aamupalalle.
Josta olimme taas onnellisesti myöhässä. Aamupalaa joka kuuluu huoneen hintaa tarjoillaan 6:30-09:00
Voihan saatana. Taas pari kuppia kahvia naamaan ja vähän omelettia sisään.
Vettä sataa taivaalta koko ajan ja safarille ei pääse sateella, ei autolla eikä kävellen.
Timot eivät edes kävele sateella. Hajottaa ihan vitusti, ensimäistä kertaa koko reissulla.
Ainoa mikä oikeastaan oloa helpottaa on se että olemme jo matkalla tänne nähneet enemmän maisemia ja eläimiä
kuin ihmiset jotka ovat täällä olleet jo useamman päivän niitä bongailemassa.
Tässä ravintolan pihalla käy vähän väliä joku apina varastelmassa safkaa pöydistä ja henkilökunta ajaa niitä pois samalla kun me kuvaamme.
Sadekausien aikaan tänne ei siis tosiaan kannata tulla jos haluaa päästä kävellen tai autolla puistoon liikkumaan.

Kello alkaa olemaan puoli neljä jolloin safarin pitäisi alkaa, mutta ei sinne pääse kun vettä sataa.
Syömme nyt siis, juomme muutaman bissen ja lähdemme aamulla auringonnousun aikaan suuntaamaan kohti kintampoa
jossa meitä odottaa vesiputoukset, joissa ei varmaan meidän tuurilla ole enää vettä kun kaikki on täällä satanut taivaalta alas.
Kintapon jälkeen pitäisi seuraavana päivänä mennä kohti accraa, ja maanantaina näyttämään autoa tulliviranomaisille.
Ja sitten heti sen jälkeen kohti Togoa jossa pitäisi päästä hetkeksi lomailemaan ja myymään autoa.

pv 22

Kintampo ja hajoaminen.

Aamu alkoi taas normaalisti kuuden aikaan, ja kuten olemme jo tottuneet ajopäiviin, se alkoi krapulassa.
Kävimme safarilla heti seitsemän jälkeen ja näimmekin joitakin eläimiä.
Tuli nähtyä kauriita, norsuja lintuja apinoita ja vaikka mitä.
Hivenen vaan naurattaa se että olimme jo ennen puistoa ja puistossa ennen safaria nähneet samat eläimet isompina laumoina.
Myöskään oppaan kertomat tarinat siitä että hän on nähnyt leijonan kerran kymmenen vuoden aikana, ja etteivät isot pedot liiku
sateen aikaan ja päiväsaikaan mihinkään. Noh, eihän tämä ole korkeasaari niin emme jaksaneet olla edes pettyneitä
Metsässä suoritettu ajelu ja vesiesteiden ylittäminen oli itsessään jo sen verran hauskaa ettei jellonan ja hyeenan missaaminen harmittanut
Hyökkäsimem parin tunnin ajelun jälkeen aamupalalle ja aloitimme laskun maksamisen. Sen maksamiseen menikin taas melkein pari tuntia :)
Laskun loulta valmistuttua lähdimme siirtymään kohti kintampoa ja odotettuja vesiputouksia.
Vielä puistosta poistuessamme näimme enemmän norsuja, vesipuhveleita ja apinoita kuin koko safarin aikana :D
Fanttilauma ylitti tietä ja saivat isomman etuoikeudella tulla rauhassa eteen kolmion takaa.
Tämän jälkeen alkoikin päivän kiinnostavin osuus, viimeinen 100km safarieste soratien muodossa.
Sadekauden aikaan ja jälkeenhän tiet ovat hirveässä kunnossa. Tämä 100km oli sitten meille kohtalokas.
ENNEN tätä offroadpätkää auton vikalista oli seuraavanlainen:
Sähkölaitteista toimi:
puhallin, sekin tosin osittain (lämpöleikkasi saharassa kiinni ensimäisen kerran).
Käsijarrun merkkivalo
Hehkun merkkivalo
Hanskalokeron valo
Valot ja vilkut. Ja siinä ne olivatkin


EI toimi:
Sisävalo
Lasinpyyhkijät
Volttimittari, polttoainemittari ja lämpömittari
Nelivedon merkkivalo
Latauksen merkkivalo
Rekisterikilven valo
---------------------------------------------
Offin jälkeen toimivista osista oli menetetty:

Käsijarrun merkkivalo (palaa koko ajan)
Valot ja vilkut (valot, poislukien pitkien merkkivalo rupesivat toimimaan uudestaan myöhemmin)
Käyttö- ja käsijarru (11:45 katosi käyttöjarrut)
Karjapuskuri joka irtosi hitsauksistaan tuplasti. Puskurin omat hitsaukset luovuttivat ja hitsaukset joilla se oli kiinni puskurissa pettivät.
Polttoainetankki rupesi vuotamaan solkenaan naftaa pienen tiputtelun sijasta
Neljästä jousipakasta kolme on kääntynyt väärinpäin (iskunvaimennus oli jo menetetty aiemmin)
Kori on puoliksi irti rungosta.
Ilmanputsari irtosi
Pakoputki katkesi kahdesta kohdasta. Ensin kahden äänenvaimentajan välistä ja sen seurauksena myöhemmin myös ihan pakosarjan juuresta.
Akut olivat irronneet ja murjoneet toisen maadoituksen paskaksi, kuten myös syylärin paisarin.
Ohuet maadoitusongelmat selittänevät myös mittariongelmia kun ne aina välillä toimivat, ja välillä eivät.

Laitamme tuossa jossain välissä hieman videopätkää näytille, kun tien kuntoa on sanoin turha selittää.
Vikalista kasvaminen toiselle sivulle yhdessä sadan kilometrin pätkässä kertonee kaiken mahdollisen.
Mutta, elossa sieltäkin päästiin ja jarruttomalla (no okei, ei puutu kuin toinen piiri) autolla suhailimme
parisensataa kilometriä odotetuille kintampon vesiputouksille.
Päästyämme suhteellisen mahtipontisesti murisevalla autollamme putousten portille tuli meitä vastaan kaksi nauravaista hollantilaista
joihin olimme edellisenä iltana tutustuneet eläinpuistossa. Kehuivat kuulleensa meidät jo kauas :D
Jutusteltiin pari sanaa mukavia ja he lähtivät kohti kumasia bussilla, ja me kohti putouksia.
Putoukset sinällään olivat kyllä pienoinen pettymys kokonsa puolesta, mutta paikalliset nauttivat.
Ilmeisesti jos olet kotoisin tuhansien järvien maasta niin veden putoaminen ei ole niin sykähdyttävä kokemus, toisin taas kuin
tummahipiäisille jannuille joista lähti suuuuunnaton älämölö putousten alla. Kivaa tuntui olevan heillä.
Me taas nappasimme muutaman kuvan ja kiipesimme portaat takaisin ylös ja aloimme suunnittelemaan tulevaa.
Alunperin suunnittelimme jäävämme kintampoon yöksi ja seuraavana päivänä jatkavamme accran liepeille, ja maanantaina kohti tullia ja togoa.
Päivänvaloa oli kuitenkin vielä niin paljon jäljellä että päätimme yrittää valoisan aikaan Kumasiin, josta olisi taas lyhyempi matka Accraan.
Noh, tie oli hyvää soratien jälkeen aina kumasiin asti, ja se oli kyllä siunaus autolle.
Sen verran täytyy kyllä vielä sanoa että hivenen liikaa hidastetöyssyistä nämä timot pitävät joita on kilometrin matkalla 6-14kpl, osa vielä satasen alueella.
Toisaalta, alle 20cm korkeita töyssyjä ei meidän Maiden Ylittäjä enää edes noteeraa.
Se vaan pompottelee menemään ilman kummempia maneereita.